Pannukahvia

Jatkan samaa teemaa, jota aloitin avotuleen liittyvässä postauksessani . Jokaisenoikeuksista keskusteltaessa huomio kiinnittyy usein listaamiseen mikä on sallittua ja mikä on kiellettyä. Saako yöpyä autossa? Saako pystyttää teltan tähän? Montako yötä saa olla samalla paikalla? Olennaisen kysymyksen tulisi kuitenkin ehkä olla: "Aiheuttaako toimintani haittaa tai häiriötä". Jokaisenoikeudet eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan niiden taustalla on jatkuva tasapainoilu vapauden ja haittojen ehkäisemisen välillä. Jokaisenoikeudet eivät ole yksi laki eivätkä täydellinen luettelo sallituista ja kielletyistä teoista. Siksi niistä ei myöskään löydy vastausta jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen. Jokaisenoikeudet määrittelevät pikemminkin puitteet, joiden sisällä jokaisen on itse arvioitava toimintansa vaikutuksia. Sekä ympäristöministeriö että vuonna 2012 julkaistu  Jokamiehenoikeudet ja toimiminen toisen alueella -julkaisu korostavat, että ratkaisevaa on haitan ja häiriön arviointi,...

Moni retkeilijä on herännyt tilanteeseen, jossa telttakangas on sisältä märkä. Monilla vaikuttaa olevan ensimmäinen ajatus siitä, että teltta vuotaa. Useimmiten kyse ei kuitenkaan ole sateesta tai huonosta teltasta, vaan täysin normaalista ilmiöstä: ilman kosteuden tiivistymisestä eli kondensaatiosta. Tässä postauksessa ajattelin hieman avata teoriaa ja havaintoja telttailun ympärillä, tai kuten nimenmukaisesti sanotaan – kostean yön havaintoja. Kosteus teltassa. Kuvituskuva. Kuva luotu tekoälyllä / ChatGPT. Teoriaa teltan kondensaatiosta Ilmassa on aina vesihöyryä. Mitä lämpimämpää ilma on, sitä enemmän se pystyy sitomaan kosteutta itseensä. Kun ilma jäähtyy, sen kyky sitoa vesihöyryä heikkenee. Lopulta vastaan tulee piste, jossa ilma ei enää kykene pitämään kaikkea kosteutta kaasumaisena. Tätä pistettä kutsutaan kastepisteeksi. Tällöin ylimääräinen kosteus tiivistyy vedeksi mm. kylmille pinnoille. Telttayössä tällainen pinta on yleensä telttakangas. Ihminen itse tuottaa yllättävän pa...

Kesä on täällä. Olen viime aikoina taas pohtinut avotuliin liittyvää keskustelua. Erityisesti sitä, kuinka nopeasti keskustelu menee siihen, mikä on juridisesti sallittua ja mikä ei. Suomalaiset rakastavat sääntöjä. Tai ehkä suomalaiset rakastavat enemmän sääntöjen tulkintaa kuin itse sääntöjä. “Onko tämä nyt lain mukainen avotuli?” “Saako risukeittimen sytyttää?” “Entä kynttilä?” “Onko tässä metsäpalovaroitus vai ruohikkopalovaroitus vai puolikas varoitus?” "Onko maastopalovaroitus keltaisella vai oranssilla?" Samaan aikaan metsä palaa yhdestä tupakantumpista. Ja kyllä — tupakointi ei ole kiellettyä metsäpalovaroituksen aikana. Silti maastopaloja syttyy tupakasta. Ja niistä on tullut myös korvausvastuita. Ei tuli kysy, oliko toiminta juridisesti “avotuli”. Se kysyy lähinnä: syttyikö. Usein retkeilijällä maalaisjärki onkin parempi työkalu kuin lakikirja. Mutta kun laki ei yksiselitteisesti kiellä… Ehkä laki ei kiellä. Mutta sytyttäjä on aina vastuussa tulestaan. Tämä...

Sinivuokko, huhtikuu Aamulla metsässä on hiljaisuus, joka ei synny äänettömyydestä. Äänet vain asettuvat paikoilleen Saman huomaa joskus tekstissä. Ja nykyään yhä useammin myös videossa. Suomalaisessa eräperinteessä kokemus on kulkenut pitkään kirjoitetun sanan kautta. Samuli Paulaharju tallensi havaintoja, A. E. Järvinen teki luonnosta kertomuksen, ja myöhemmin Kemppinen toi tunnetuksi, popularisoi. Jouni Laaksonen jatkoi ja kirjoitti varusteista. Kirjoitti reittejä auki niin, että niihin saattoi lähteä mukaan jo ennen kuin kengät kastuivat. Teksti oli kartta, mutta myös tulkinta. Nyt kartta on saanut uuden muodon. Videolla metsä ei enää ole vain kuvattu, vaan koettu. Ei tarvitse kuvitella, miltä tunturi näyttää, kun sumu nousee - sen näkee. Ei tarvitse lukea, kuinka kahvi höyryää aamussa; sen  näkee ja kuulee. Kokemus ei kulje enää kirjoittajan kautta, vaan suoraan katsojalle. Tai ainakin siltä se tuntuu. Silti jotain pysyy. Se on tuttua. Retkeily ei ole Suomessa mikä tahansa har...

Olen tätä blogia kirjoitellut nyt parisen vuotta. Ajattelin katsoa vähän taaksepäin. Kun luen ensimmäistä postausta nyt, huomaan jotakin, mitä en silloin vielä nähnyt. Blogi on ollut oikeastaan juuri sitä, mitä ajattelin sen olevan. Ajatus oli silloin kuitenkin enemmän tunne kuin määritelmä. Mustikoita kuksassa Nyt se on kirjoitettu auki, vähän kerrallaan. Kaikkea en silti ole kirjoittanut. Eikä ehkä tarvitsekaan. Osa asioista on sellaisia, että ne toistuvat eri reissuilla melkein samanlaisina. Nuotio, kahvi, joku yksinkertainen ruoka. Samat liikkeet, samat välineet. Niistä ei synny joka kerta uutta tekstiä. Mutta ne tuntuvat silti vähän erilaisilta joka kerta. Ehkä tämä blogi onkin enemmän jälki kuin suunnitelma. Ei koko matka, vaan ne kohdat, joissa on pysähtynyt. Pitkospuut metsässä Kaikki kohdat eivät ole samanlaisia. Toiset jäävät paremmin mieleen, toiset häviävät taustalle. Ehkä sama näkyy myös siinä, mitä muut jäävät tässä blogissa lukemaan. Blogin suosituimmat aiheet ovat ollee...

Retkikeittiö – Toimivaa ruokaa retkelle on nyt saatavilla e-kirjana Google Play Kirjoissa. Kirja kokoaa yhteen retkiruokaan liittyviä ajatuksiani, käytännön ratkaisuja ja reseptejä hieman blogia laajemmassa muodossa. Lisäksi kirjasta on saatavilla lyhennetty PDF-versio tämän blogin kautta. Ote kirjan kappaleesta Tarvikkeet ja välineet Olen kirjoittanut tähän blogiin retkiruokareseptejä ja erilaisia huomioita retkikeittiöstä. Mielessä on kuitenkin pitkään ollut ajatus siitä, että samoja teemoja voisi käsitellä myös yhtenäisenä kokonaisuutena: ei vain yksittäisinä resepteinä, vaan laajemmin siitä, miten itse ajattelen retkiruokaa, ruoan valmistelua ja ruokailua retkillä. Blogiin tällainen kokonaisuus ei oikein tuntunut luontevalta, joten vuodenvaihteen tienoilla ajattelin, että e-kirja voisi olla siihen sopiva muoto. Alkuvuosi onkin kulunut osittain e-kirjojen tekniseen toteutukseen tutustuessa ja osittain itse kirjaa rakentaessa. E-kirjojen pariin olen päässyt vasta hiljattain hank...